Verot ovat yksinkertaisia, verotus monimutkaista

Teksti: Markus Leikola, kuvat: Shutterstock

Näiden vaalien alla lihavero on ensimmäistä kertaa noussut Suomessa kysymykseksi, jonka voi löytää isommista vaalikoneista. On kiistatonta, että liha, erityisesti naudanlihan tuotanto ja sen kasvu, liittyy ilmastonmuutokseen ja että jotakin tarvitsisi tehdä. Paljon mikään muu ei sitten olekaan selkeää.

Sinänsä erilaiset haittaverot elintarvikkeille ja nautintoaineille – raja elintarvikkeen ja nautintoaineen välillä vaihtelee kulttuureittain – ovat olleet jo pitkään käytössä kehittyneissä länsimaissa. Ne ovat aina osa sekä veropolitiikkaa – mistä verokertymä koostuu, kuinka lavea veropohja on, kuinka oikeudenmukaisesti verot kohdentuvat – että myös elintarvike- ja sosiaalipolitiikkaa. Kehitys on kulkenut myös kumpaankin suuntaan täyskielloista (viinan kieltolaki) sallimiseen ja sallimisesta ostorajoituksiin, nuorison ostokieltoihin ja täyskieltoihin (nuuska EU:ssa Ruotsia lukuun ottamatta). Osa asioista voidaan tieteellisesti todistaa pitkän ajan kuluessa, kuten keuhkosyöpien ja väestön tupakoinnin vähentämisen välinen yhteys, sekä aggressiivisen verotuksen (yhdessä muiden keinojen kanssa) merkitys tupakoinnin vähentämiseen. Esimerkiksi alkoholin kulutuksen – haitoista puhumattakaan − muutoksia veropäätösten seurauksena taas on vaikea todistaa, osin siksi että niin moni muu tekijä vaikuttaa samaan aikaan sekä kulutukseen että haittoihin. Lisäksi selkeiden alkoholin pitkäaikaisen liikakulutuksen aiheuttamien kuolemien ohella on koko joukko tapaturmaisia ja liikennekuolemia, joissa juuri alkoholin osuutta on vaikea irrottaa erikseen.

Isoimmat syyt alkoholin ja kahvin sallimiselle on kuitenkin se, että niin moni pitää niistä ja on valmis hyväksymään haitat sekä itsensä että muiden osalle. Addiktoivuus, joka on niin monen pahan alku ja juuri sekä syy kieltoihin ja rajoituksiin, on myös keskeinen voima, miksi niin monet puhuvat paheiden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Tupakoinnin hillitsemisessä tarvittiin puolen vuosisadan työ asenteen muuttamiseksi merkittävästi – ja asennemuutoksen kärki oli haitoissa muille kanssaihmisille siinä kuin itsellekin.

 ”Olisiko lihaveron tuloksena vain makkaran korvaaminen

ranskanleivällä ja extrasuolaisella meijerivoilla?”

On myös tunnettu tosiasia, että köyhemmät ihmiset syövät yksipuolisemmin. Hinta ja maku ovat tärkeämpiä päätöksentekokriteerejä kuin ravintoarvot, rasvaiset ja suolaiset ruuat usein suosituimpia. Verotusratkaisujen vaikutusten ennustamisen vaikeutta lisää se, että monien muiden vaikutusten lisäksi pitäisi ennakoida, miten ne vaikuttavat tulonjakoon − eli iskisikö lihavero mahdollisesti köyhiin kovempaa kuin maksukykyisempään väestönosaan? Ja jollei absoluuttisesti, niin entä suhteellisesti − suhteellisesti siis, jos pienituloisilla lihatuotteiden (ei siis todellakaan sisäfileen) osuus ruokavaliosta on suurempi kuin isompituloisilla? Vai olisiko lihaveron tuloksena vain makkaran korvaaminen ranskanleivällä ja extrasuolaisella meijerivoilla?

Jos on veroratkaisujen pohtiminen vaikeaa, niin terveysvaikutukset ovat yksinkertaisempia. Punaisen lihan syömisen ja diabeteksen välillä on löydetty yhteys. Mutta pitäisi tietää lisää muistakin yhteyksistä ennen johtopäätöksiä – esimerkiksi, mikä on näiden riskikulinaristien kokonaisruokavalio? Jos varsinainen ongelma onkin liikasyöminen ja erityisesti rasvaiset ruuat, kohenisiko tämän ryhmän terveys itse asiassa eniten, kun pihvin pannulla paistaminen vaihdettaisiin uunipaistiin ja ne tirisevät ranskalaiset höyrytettyihin kasviksiin?

Aidosti käyttökelpoisessa tutkimuksessa on keskeistä, mitä verrataan mihin, ja koska ihmiset eivät normaalisti syö umpiossa, laboratorion ulkopuolinen maailma on täynnä luotettavien syy-seuraus-päätelmien tekemistä häiritseviä tekijöitä.

Verottajan omalaatuinen sielunelämä

Sitten on verottaja ja verottajan omalaatuinen sielunelämä. Verottaja inhoaa erilaisia verokantoja, vaikka veroministerit mielellään verottavat kulutusta, ainakin mieluummin kuin kaikkea sitä, minkä ihmiset näkevät tuloina pankkitilillään eli palkkaa, eläkettä, perintöjä, osinkoja jne. Verottaja näkee kaiken vähänkään vaikeammalta kuulostavan äärettömän monimutkaisuuden alkulähteenä. Lihan määritteleminen – onko rasva, jänne tai luu lihaa? Verotus tilalla, tehtaalla vai kaupassa? Lihapitoisuuden alaraja? Veronkierto, porsaanreiät, valvonnan tehokkuus…

Jos verottamiseen päädytään, olisi loogista aloittaa lihan kurittaminen pahimmasta päästä – lihoissa on hiilijalanjälkieroja tuotantoeläimittäin ja  hiilijalanjäljeltään suurimmassa eli naudassa eroja tuotantomaittain. Tarkastellaan vaikkapa Brasiliaa, jossa tunnetusti sademetsää kaadetaan laidunten alta. Jopa Antti Rinne on ehdottanut ulkomaisen lihan verottamista. Mutta miten se sopisi yhteen sen kanssa, että Suomi on osana EU:ta solmimassa koko eteläisimmän Amerikan käsittävän Mercosur-alueen kanssa vapaakauppasopimusta? Ja EU on valittanut Maailman kauppajärjestölle brasilialaisten verokäytännöistä, joilla sorsitaan eurooppalaistuotteita? Suosiva käytäntö on aina myös syrjivä käytäntö eikä nykypäivän maailmassa asioista voi päättää yksipuolisesti enää. Ylipäätään brasilialaisen naudanfileen osuus suomalaiskaupoissa on häviävän pieni – ja jos haluaisimme nokkapokkaa Brasilian kanssa, on toisessa vaakakupissa sekin, että Suomi vie yli 300 miljoonalla eurolla vuosittain tavaraa Brasiliaan, mutta lihatuonti Brasiliasta on alle kymmenen miljoonaa euroa. Eli brasilialaisen naudanlihan verottaminen olisi paitsi mahdotonta myös vähämerkityksistä.

”Uutiset Brasiliasta, jossa uusi presidentti on avoimesti ilmoittanut raivaavansa

sademetsiltä lisää tilaa nautakarjalle, ovat huolestuttavia.”

Entä jos kuitenkin yritettäisiin tehdä veroratkaisuistakin kansainvälisiä ja siten kilpailuneutraaleja? Uutiset Brasiliasta, jossa uusi presidentti on avoimesti ilmoittanut raivaavansa sademetsiltä lisää tilaa nautakarjalle, ovat huolestuttavia. Yhtä huolestuttava on luettelo Brasilian suurimmista naudanlihan vientimaista: Hong Kong, Kiina, Egypti, Venäjä, Iran… ei siis välttämättä valtioita, jotka ovat tunnettuja helppoina neuvottelukumppaneina verotuksen tai minkään muunkaan asian harmonisoinnista maailmanlaajuisesti.

Tämä kuvastaa jo sitä, kuinka hankalaa verotuksella on saada aikaan muutoksia ja kuinka muutokset onnistuvat parhaiten silloin kun ei ole tarjolla suoraan korvaavia vaihtoehtoja – joiden verotusta sekä terveellisyyttä pitäisi pohtia yhtäaikaisesti – kuten viinan ja tupakan laita on.

Monimutkainen liha

Lihan kohdalla kaikki tämä on monimutkaisempaa. Ensin pitäisi kysyä, halutaanko lainsäädännöllä, kuten verotuksella, vaikutuksia lihan kulutukseen vai tuotantoon. Kulutuksessa pitäisi kysyä, millaisia ovat lihaa korvaavat tuotteet. Voivatko ne olla esim. niitä ruhon osia, jotka nyt ovat teurasjätteitä ja menevät kyllä muuhun käyttöön kuin ihmisruuaksi, mutta eikö olisi ekologista palata sen verran 60- ja 70-luvuille, että syötäisiin muutakin kuin parhaat palat? Pienemmän hiilijalanjäljen voi saavuttaa myös paremmalla hyötysuhteella. Ja jos tuotantopäätä mietitään, niin lihan kasvisvaihtoehto voi olla haitallinen sekin. Lihaa usein korvaava tofutuote tehdään soijasta, ja sademetsien isoimpien uhkien joukkoon ovat nousseet myös soijapellot. Pitäisikö soijatuotteita verottaa myös niiden haitallisuuden perusteella sekä vero- että hiilitasa-arvon saavuttamiseksi? Entä jos laitumen tilalta ei ole raivattu metsää, vaan lihaeläin − kuten riista − nimenomaan asuu metsässä? Tämäkään ei ole niin yksinkertaista, sillä hirvet tuhoavat nuorta metsää − tai harventavat vesaikkoa ihmisen puolesta − mutta toisaalta osa metsän eläimistä jopa syö jyrsijöitä, jotka puolestaan syövät isoja puutuhoa aiheuttavia hyönteisiä. Ja niin edelleen, kohti uusia monimutkaisia kysymyksiä ilman yksinkertaisia vastauksia.

Entä jos liha korvataan vaikkapa 100 % vegaanisella nyhtökauralla? Silloin pitää kysyä, mitä nyhtökaura on. Sen suurin ainesosa ei − yllätys − ole kaura vaan herneproteiini. Herneproteiini vaatii muita makuja seurakseen kelvatakseen maun puolesta useimmille ihmisille. Niiden ainesosat taas vaikuttavat kokonaisuuteen. Se valmistetaan joko maidosta tai jauhamalla kuivattuja herneitä. Nämä mekaaniset menetelmät ovat tunnetusti energiaintensiivisiä, vaikka kemiallisia liuotusmenetelmiäkin kehitetään koko ajan. Toistaiseksi myös kaikki herneproteiini Suomessa on tuontitavaraa.

Katsaus tutkimuksiin

Lopuksi katsaus tutkimukseen eli faktoihin ja tässäkin tapauksessa useamman vuoden vaikutukseen – lyhyen ja pitkän ajan seuraukset kun eivät välttämättä ole samanlaisia tai edes samansuuntaisia.

Pisimpään virvoitusjuomia on verotettu Pohjoismaissa. Norjassa huomattiin, että veron korotus ei vaikuttanut suurkuluttajiin juuri lainkaan, kun taas vähemmän kuluttavat vähensivät ennestäänkin pientä kulutustaan. Tottumus on helpompi muuttaa, kun se ei ole tottumus, voisi päätellä. Tanskassa, jossa limuvero oli käytössä 1930-luvulta aivan viime vuosiin asti, juotiin maailman 12. eniten virvoitusjuomia vuonna 2002. (Suomi sijalla 15, vaikka Suomen esiteinit olivatkin Euroopan vähiten juovien joukossa.)

Aivan tuore Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimus, jonka datana on satoja miljoonia ostoja S-ryhmän kaupoista, kertoo että makeisvero, joka oli Suomessa voimassa tällä vuosikymmenellä muutaman vuoden ajan, siirtyi kyllä hintoihin sellaisenaan, mutta ei vaikuttanut kulutukseen. Sen sijaan virvoitusjuomaveron korotus 2014 johti siirtymiseen vaihtoehtoisiin sokerittomiin juomiin. Selkeän ja vertailukelpoisen vaihtoehdon olemassaolo näyttäisi siis selittävän muutosta yhdessä verotuksen kanssa, ei verotus yksinään.

Kaiken kaikkiaan tietoa, silloinkin kun sitä voisi hankkia, on yllättävän vähän. Esimerkiksi terveellisimmistä vaihtoehdoista joissakin tuoteryhmissä kertova Sydänmerkki on ollut käytössä Suomessa vuodesta 2000, mutta tutkimus on keskittynyt lähinnä vahvistamaan, että merkillä merkityt tuotteet ovat oikeasti terveysvaikutteisempia. Vajaassa 20 vuodessa ei ole vielä selvitetty, mille kuluttajaryhmille merkki toimii valintaperusteena tai paljonko lisähintaa siitä oltaisiin valmiita maksamaan.

”Täydellistä ruokaa ei ole olemassa”.

Täydellistä ruokaa ei ole olemassa – hiilijalanjäljen, puhtauden, vähärasvaisuuden, lisäaineettomuuden, luonnonmukaisuuden ja mahdollisimman suuren hyödyntämisen välillä tehdään aina kompromissi, makuasioista kiistelemättä ja hinnasta puhumattakaan. Ja niin kauan kuin sokeri, suola ja rasva ovat keskeiset tekijät makukokemuksen muodostumisessa, ne pitäisi joka ikinen korvata joillakin vastaavilla aineilla – koska maailmaa, jossa makuasioilla ei olisi merkitystä valintoihin ei ole eikä tule. Mutta ei ole myöskään maailmaa, jossa kaikkien, niin tuottajien, teollisuuden, kaupan kuin kuluttajienkin ei pitäisi ponnistella kohti parempaa myös oman elämänsä tottumuksista, jopa tulotasosta tinkien tai miettiä vaihtoehtoja. Kun ainoa mille meillä ei ole vaihtoehtoa on tämä yksi maailma, enkä usko, että mikään innovaatio kovin nopeasti muuttaa tätä asiaintilaa.