Uhkarohkeutta ja yllytyshulluutta – aikamatka vuoden 1968 IFFAan

Lihalehti 3 / 2019,  teksti ja kuvat Kalevi Hämäläinen

Rahattomat lihateknologian opiskelijat vuokrasivat Finnairilta 95-paikkaisen Caravellen ja alkoivat lennättää joka kolmas vuosi lihamiehiä Saksaan IFFA-messuille. Kalevi Hämäläisen kirjoittama IFFA-muistelu vie meidät riemastuttavalle aikamatkalle 1960-luvulle.

Ensimmäinen lento tapahtui kesällä 1968. Olin silloin Elintarvikeylioppilaiden Lipidi ry:n puheenjohtaja. Kuraattorinamme oli lihateknologian professori, tohtori Friz (Piki) Niinivaara. Hän oli ennestään Saksan tuntija työskenneltyään saksalaisten lihantutkijoiden kanssa, ennen kuin siirtyi Osuusteurastamoiden Tutkimuslaitoksen johtajaksi Kuo-pioon ja vuonna 1962 yliopiston lihateknologian professoriksi. Hän vei joka vuosi kolmannen vuosikurssin opiskelijoita Saksaan opintomatkalle. Vuoden 1967 syksyllä hän ”järkytti” hallitustamme ehdotuksella: Lipidi voisi vuokrata satapaikkaisen ”ilmalaivan” ja lennättää lihateollisuuden edustajia Saksaan IFFA-messuille. Hallitus kauhistui ajatusta. Meitä oli kuitenkin kaksi ”yllytyshullua”, minä ja isäntämme Matti Uski, jotka rehvakkaasti vapautimme muut jäsenet vastuusta, jos tulee tappiota.

Pikillä oli ideana markkinoida matkaa kentälle keskusjärjestöjen kautta, joita tuohon aikaan oli useita. Niinpä ehdotimme, että TLK möisi matkaa osuusteurastamoille, OTK omalle lihaketjulle, Lihakeskusliitto yksityisille ja Karjakunta omilleen. Nyt myöhemmin täytyy ihmetellä Finnairia, että se ryhtyi tyhjätaskuisten opiskelijapoikien kanssa kyseiseen afääriin ja allekirjoitti kanssamme sopimuksen. Tarkoituksemme oli hinnoitella lennot niin, että voittorahoilla paikkaisimme yhdistyksen taloutta, samalla kun opiskelijat pääsisivät ”siivellä” eli ilmaiseksi. Niinpä värikkäiden vaiheiden jälkeen toukokuussa 1968 täysi 95-paikkainen Caravelle-suihkukone nousi voimaansa puhkuen Seutulasta kohti Hampuria mahassaan koko suomalaisen lihateollisuuden subs-tanssiosaaminen. Siitä alkoi meille suomalaisille lihamiehille joka kolmas vuosi tapahtuva messuvisiitti tärkeään opinahjoon Saksaan, lihateollisuuden näyteikkunaan IFFAan. Järjestelyvastuun myöhemmin otti Lihateknologit ry.

Saksa oli meille tärkeä?

Lihavalmisteiden valmistamisella ja teurastuksen sivutuotteiden hyödyntämisellä on Saksassa ja muissakin saksankielisissä maissa hyvin vanhat perinteet. Sama koskee myös Etelä-Italiaa ja Ranskaa. Siksi Keski-Euroopan maissa on vuosisatainen käsityötaito mennyt suvuissa isältä pojalle. Näin on syntynyt vahva jatkumo, joka hyödyntää isiltä opittua ja uuden luomista. Perinne-tieto on ohjannut valmistusta, vaikka kaikkia teoreettisia syitä ei aiemmin osattu tunnistaa. Saksalainen traditio ei hyväksy oikoteitä. Se on valmis uhraamaan työtä tuotteen ominaisuuksien esille saamiseksi. Maittavuus on arvo, jota kunnioitetaan.

Saksassa on vuosikymmenet harjoitettu lihan tutkimusta. Minulle oli aikoinaan tärkeä alan tieteellis- käytännöllinen julkaisu Fleishwirtschaft, joka esittelee viimeisimpiä tutkimustuloksia. Saksalainen laitteiden valmistus on aina työskennellyt kiinteässä yhteistyössä tutkijoiden kanssa. Työ on pitkäjännitteistä mutta antaa mittavia tuloksia. Professori Niinivaaralla on ollut pitkäaikaiset suhteet saksalaiseen lihatutkimukseen. On paradoksaalista, että vaikka hän uudisti kestomakkaran valmistusmenetelmän, joka mahdollistaa ilmakuivauksen hyväksikäyttäen bakteeri-puhdasviljelmiä entisen suolalaukkamenetelmän asemesta, ei yhteistyökumppaneita Suomesta löytynyt. Yhteistyö puhdasviljelmien valmistajan kanssa synnytti Saksaan mittavan ilmakuivatuslaitteistojen valmistuksen (Klima und Rauch Anlagen). Työssäni jouduin näihin investoimaan. Saksalainen Rudolf Muller taas teki mittavan tuloksen puhdasviljelmien valmistuksella. Pikin keksintö saavutti maailmanlaajuisen menestyksen. Oli siis luonnollista, että Saksaan jos minne oli koneen nokan osoitettava. Siellä oli jotain opittavaa.

Lennot jatkuivat, mutta turvatekijät askarruttivat 

Kun matkoja oli järjestetty samalla sabluunalla useita kertoja, joku huomasi siinä piilevät riskit. Jos sattuisi lentohaveri, koko suomalainen lihaosaaminen häviäisi kerralla. Niinpä jatkossa lentoja järjestettiin mutta yhdistettynä reittilentoihin, jolloin riskit hajaantuivat laajemmalle alueelle.

Ensimmäisellä messumatkalla tapahtui tietenkin kaikenlaista hauskaa. Olihan tämä jo sinänsä ainutlaatuista. Eräs tapahtuma on jäänyt pysyvästi muistiin. Matkallahan oli mukana eri taloista tuotannon ja tekniikan johtajia sekä yksityisten lihafirmojen omistajia. Myös useita toimitusjohtajia oli mukana. Teollisuuden johtajat sijoitimme arvokkaasti koneen keski- ja takaosaan. Opiskelijat taas vaatimattomasti etuosaan. Karjaportin toimitusjohtaja Jaakko Viipuri oli tuolloin sikarinpolttaja, ja hän oli suunnitellut ostavansa tulomatkalla sallitun maksimimäärän sikareja vietäväksi Mikkeliin. Kävi kuitenkin niin, että etuosan opiskelijat olivat ostaneet tyhjiin koneen sikarivaraston. Sikarit loppuivat juuri ennen Viipurin penkkiriviä, ja vihapäissään hän totesi vieressä istuvalle kollegalleen:

− Näitä miehiä ei ainakaan Karjaporttiin palkata.

Kyseisen ajankohdan jälkeen fuusioiden myötä laajentunut Karjaportti vahvisti organisaatiotaan perustamalla tuotannonjohtajan ja hallintojohtajan toimet. Minut palkattiin vuonna 1973 syyskuun alussa tuotannonjohtajaksi. Muistutin Viipuria, mitä hän meistä sanoi Hampurin koneessa ja kuitenkin palkkasi minut, päävastuullisen matkanjärjestäjän.

–  No kun ei parempiakaan ollut, oli vastaus.

Jaakko oli realisti, ei jääräpää.

PS Lipidin isäntä Matti Uski oli saanut pidettyä kuiteista niin kiinni, että hän ilmoitti matkan jälkeen kirjanpitoon voittoa 751 markkaa.