Sovittelevaa näkemystä ilmastokeskusteluun

Lihalehti 1 / 2021, Teksti Raila Aaltonen  kuvat Raila Aaltonen ja Shutterstock

Suomessa käydään välillä repivääkin keskustelua ruoantuotannon ilmastovaikutuksista. e2 Tutkimuksen tuore julkaisu Parempi hiili pellossa kuin lautasella on ruokaturvaan perehtyneen tutkijan maltillinen ja ratkaisukeskeinen puheenvuoro.

Maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Kaisa Karttunen työskentelee e2 Tutkimuksessa vastuualueenaan ruoka- ja ympäristökysymykset. Työura antaa tutkijalle vahvat eväät: hän on muun muassa työskennellyt asiantuntijana YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO:n ilmastoyksikössä Roomassa ja ollut kokoamassa Suomelle ensimmäistä kansallista ruokastrategiaa vuosina 2009 ja 2010.

Polarisoitunut ja syyllistävä keskusteluilmapiiri sai Karttusen tarttumaan aiheeseen. Hän koki, että keskustelua käydään usein puutteellisen kokonaiskuvan ja rajallisen tietopohjan varassa.

− FAO:n ajattelutavassa korostuu ilmastonmuutokseen sopeutuminen, sillä se on kriittinen kysymys ruoantuotannon varmistamiselle kehittyvissä maissa. Suomessa taas korostetaan ilmastonmuutoksen hillintää. Keskustelussa nämä näkökulmat eivät oikein kohtaa. Lähdin miettimään keinoja, jotka edistäisivät samaan aikaan molempia tavoitteita, Karttunen selvittää.

− Eri ilmiöiden suhteellisuuksien ja suuruusluokkien ymmärtäminen on tärkeää. Korostan, että ilmastokysymystä ei ratkaista pelkästään ruokajärjestelmän toimilla, vaan tarvitaan paljon työtä myös muilla elämänalueilla.

Karttunen myöntää, että ruuasta käytävä ilmastokeskustelu on vaikeaa. Ilmastonmuutokseen liittyy niin ilmakehäfysiikkaa kuin sopimuksenvaraisia asioita. Jo ruokaan liittyvien kasvihuonekaasu- eli khk-päästöjen seurantajärjestelmä on erittäin monimutkainen. Päästöjä seurataan monen otsikon alla, eivätkä mittaustavat ole vielä vakiintuneita. Kun tarkka kuva puuttuu, vastakkaisiakin näkemyksiä voidaan korostaa sopivasti valituilla luvuilla.

− Jos halutaan sanoa, että maatalouden päästöt ovat vähäisiä, käytetään tiettyjä lukuja, ja jos halutaan todistaa, että maatalous on hirveä päästäjä, käytetään toisia lukuja. Kansainvälisesti sovittu ja Suomenkin noudattama päästöjen seurannan tapa on monimutkainen eikä avaudu helposti.

Kokonaiskuvaa hämärtää myös päästöjen suhteuttaminen välillä viljelypinta-alaan, välillä tuotekiloon ja välillä taas aterian energia- tai proteiinisisältöön. Lukujen vertailtavuus on tärkeää, Karttunen muistuttaa. Yhden tuotekilon aiheuttamat päästöt vaihtelevat myös tuotantotavan ja -paikan mukaan. Lisäksi keskustelussa saattavat mennä sekaisin ruoantuotannon globaalien ja paikallisten ympäristövaikutusten syyt ja seuraukset.

Ruokatoimijat parempaan yhteispeliin

Karttunen nostaisi keskiöön koko ruokajärjestelmän arvioinnin. Vaikka suurimmat päästöt tulevat alkutuotannosta, on myös järjestelmän muiden osien päästöillä merkitystä, samoin ruokahävikillä, hän kirjoittaa.

− Neljäsosa kaikista khk-päästöistä Suomessa tulee maataloustuotannosta, maatalouden maankäytöstä ja maatalouden energiankäytöstä. Kun siihen päälle lasketaan elintarviketeollisuuden, kuljetusten, kaupan ja kotitalouksien ruoanvalmistuksen vaikutukset, ollaan helposti 30 prosentissa. Se on merkittävä osuus.

− Kuluttajan ilmastojalanjäljestä puolestaan ruoan osuus on noin 20 prosenttia. Loppu tulee muusta kulutuksesta, asumisesta ja liikkumisesta. Ruoasta puhutaan paljon siksi, että ruokavalintoja tehdään joka päivä. Sen sijaan auton voimanlähde tai kodin lämmitysjärjestelmä eivät muutu kovin usein.

Ruokajärjestelmän kaikkien eri toimijoiden laatimat vähähiilisyystiekartat helpottavat järjestelmätason tarkastelua. Maatalouden tiekartassa korostuivat eniten hiiltä päästävät turvepellot. Turvepeltoja on vain noin kymmenesosa Suomen peltohehtaareista, mutta maatalouden hiilipäästöistä niiden osuus on 60 prosenttia.

Omat tiekarttansa siitä, miten toimiala pääsee hiilipäästöissään nollaan vuoteen 2035 mennessä, laativat viime vuonna myös elintarviketeollisuus, kauppa sekä matkailu- ja ravintola-ala. Seuraavaksi nämä olisi Karttusen mielestä yhdistettävä ruokajärjestelmän yhteiseksi vähähiilisyystiekartaksi, sillä muutokset jossain kohdassa vaikuttavat koko järjestelmään.

− Merkittävät vähennystoimet maataloudessa vaikuttavat tuotantopäätöksiin ja teollisuuden raaka-ainevirtoihin. Kaupassa muutos näkyy vaikkapa siinä, mitä kauppa voi saada Suomesta omiin valikoimiinsa. Ja se vaikuttaa edelleen kuluttajaan, varsinkin jos hän haluaa ostaa kotimaista.

− Tiekartat yhdistämällä nähtäisiin, mitä kukin voi tuoda siihen pöytään. Jokaisella olisi hommia ja yhdessä voitaisiin sopia, miten ne hoidetaan. Syyllisten hakemiseen ei ole aihetta. Tässä on pelkästään voitettavia asioita.

Muutokset tehtävä reilulla tavalla

Muutoksen reiluus kaikille osapuolille on asia, jota Karttunen korostaa. Reiluutta tutkitaan parhaillaan meneillään olevassa Just Food -hankkeessa. Kevään aikana Lukessa esimerkiksi mallinnetaan, miten erityyppiset muutokset ruokavaliossa vaikuttaisivat eri alueilla Suomessa harjoitettavaan maatalouteen.

Reiluutta tarvitaan myös turvepeltokysymyksen ratkaisussa. Ongelmalliset viljelysmaat sijaitsevat valtaosin keskisessä ja pohjoisessa Suomessa, jossa kotieläintuotannon merkitys on suuri.

− Sellaista mahdollisuutta ei ole, että niiden viljely kiellettäisiin. On etsittävä viljelytekniikoita ja kasveja, joiden avulla päästöt saataisiin vähenemään. Heikkotuottoisimmat pellot ohjataan muuhun kuin viljelykäyttöön, Karttunen näkee.

Tutkija suostuu ajatusleikkiin siitä, mitä tapahtuisi, jos lihantuotantoa Suomessa alettaisi ajaa alas poliittisilla päätöksillä kärkkäimpien ilmastokeskustelijoiden toiveen mukaan.

− Päätöksiä ei voi tehdä ottamatta huomioon, että elämme EU-yhteismarkkinassa. Jos vain Suomessa rajoitettaisiin lihantuotantoa, mutta suomalaiset silti haluaisivat syödä lihaa, kauppa toisi lihaa muualta. Tuotannon ilmastovaikutukset tuskin pienenisivät, sillä täällä on hyvätuottoiset ja terveet eläimet ja siksi päästöt ovat globaaleja keskiarvoja pienemmät.

− Jos ihmiset lakkaisivat syömästä kotieläintuotteita, se vaikuttaisi kysynnän muutoksen kautta nopeasti maatalouteen, jollei tuotteille löytyisi vientikanavia. Hintakilpailukyvyssä emme ole kovin hyviä, joten muita argumentteja tarvittaisiin.

Sekä tuotannon että kulutuksen näkökulma ovat tärkeitä. Kuluttaja tekee ratkaisunsa omista lähtökohdistaan, ja alkutuotanto hoitaa oman osansa parhaiten selvittämällä, miten nykyiset tuotteet voitaisiin tuottaa vähemmillä päästöillä, Karttunen miettii.

− Näin kuluttaja voisi jatkaa myös kotieläintuotteiden nauttimista hyvillä mielin, toki ravitsemussuositusten puitteissa.

− Taloudellisia kannustimia tarvitaan, jotta alkutuotannossa voitaisiin ottaa käyttöön nykyistä vähäpäästöisempiä toimintatapoja. Esimerkiksi Suomen naudanlihantuotannossa voitaisiin eri keinojen yhdistelmillä vähentää khk-päästöjä noin neljännes nykyisestä.

Aalto-yliopistossa viime vuonna väitellyt Elina Lehikoinen laski naudanlihan ympäristövaikutusten suuruutta eri puolilla maailmaa. Hänen johtopäätöksensä oli, että Suomen kannattaisi viedä naudanlihaa maihin, joissa veden heikon saatavuuden vuoksi tuotannon ympäristöjälki on suurempi kuin Suomessa.

Yhtenä väitöstyön ohjaajana toiminut Karttunen huomauttaa, että vaikka tämä olisi globaalien ympäristövaikutusten kannalta järkevää, markkinavoimat eivät piittaa ympäristöjäljestä eikä muista ulkoisvaikutuksista.

Jokaiselle riittää tehtävää

Hillinnän lisäksi on pohdittava myös sopeutumista, monimuotoisuutta ja muita tavoitteita, Karttunen kirjoittaa. Päästövähennystoimet ja maatalouden sieto- ja sopeutumiskykyä parantavat toimet vetävät joskus samaan, joskus eri suuntiin.

Tavoitteet ovat usein ristiriitaisia: tiukat toimet päästöjen vähentämiseksi saattavat heikentää luonnon monimuotoisuutta, jonka katsotaan parantavan ruoantuotannon kestävyyttä. Samalla pitäisi ottaa huomioon tuotannon kannattavuus ja ihmisten hyvinvointi. Karttusen mukaan hyvien kompromissien löytäminen ei ole helppoa.

− Monimuotoisuus on noussut keskusteluun paljon myöhemmin kuin khk-päästöt. Helmikuussa ilmestynyt Dasguptan raportti pistää nyt hintalaput luontokadon vaikutuksille eri elämänalueilla. Samalla tavoin aikanaan lordi Nicholas Sternin ilmastonmuutoksen taloudellisia vaikutuksia arvioinut raportti sai taloustieteilijät ja isot päättäjät ottamaan ilmiön vakavammin.

Karttunen muistuttaa, että aikaa ei ole hukattavaksi, jos ilmaston lämpeneminen halutaan pysäyttää puoleentoista asteeseen esiteollisesta ajasta. Muutoksia tarvitaan nopeasti ja maailmanlaajuisesti.

− Suomi yksin ei pysty ratkaisemaan ongelmaa, mutta innovatiivisena ja vauraana maana meidän pitää olla eturintamassa kokeilemassa, testaamassa ja pohtimassa ratkaisuja. Meillä on osaamista ja tietoa esimerkiksi kotieläinten tuottavuuden parantamiseen.

Entä mitä ruokaturvan asiantuntija haluaisi nähdä tapahtuvan täällä kotimaassa?

− Ruokajärjestelmän molemmissa päissä pitäisi tapahtua jotain. Laaja vaikutus olisi sillä, että kuluttajat alkaisivat syödä ravitsemussuositusten mukaan. Lähes kaikilla olisi varaa lisätä kasvisten käyttöä. Tuotantopuolella tarvitaan toimia turvemailla ja parempia käytäntöjä esimerkiksi lannan hyväksikäytössä.

− Kaikkien ratkaisujen vaikutukset viljelijöille, eri väestöryhmien ravitsemukselle ja luonnon monimuotoisuudelle tulee arvioida. Yhteiskuntarauhan kannalta on tärkeää, että päätösten vaikutuksia kompensoidaan niille, jotka joutuvat huonompaan asemaan.

Lue koko julkaisu verkko-osoitteessa e2.fi -> julkaisut: Parempi hiili pellossa kuin lautasella – Näkökulmia ruoka- ja ilmastokeskusteluun

Lue myös: Iso paha naudanliha – mitä päästöistä tiedetään ja mitä niille voidaan tehdä

Lue myös: Parjattu lehmä onkin ilmastoviisas