Kolumni: Oodi kesäkaupalle, kirjoittanut ihminen n:o 2

Lihalehti 6 / 2019:  Markus Leikola

Pakinoitsija Olli (Väinö Nuortevan nimimerkki, vanhempi polvi muistanee) pani kerran tunnetuimman hahmonsa Mustapartaisen miehen suuhun seuraavan keskustelunavauksen:

”Tulen uudeksi ihmiseksi. Ihmiseksi n:o 2.”

Tekisi mieli jatkaa, että kesällä me kaikki muutumme uudeksi ihmiseksi, mutta ongelmat alkavat, kun syksyllä pitää tulla jälleen ihmiseksi n:o 1.

Oma heinäkuuni sujui Sydän-Hämeessä uudessa ruokarytmissä. Viikon ankkurina oli tiistai. Se on laitikkalalaisen Katajan Lihan teurastuspäivä. Jos Jumalalle sopiikin levätä seitsemäntenä päivänä, perhepalvaamossa pidetään sesonkiaikaan seitsemäntenä päivänä huolta, että kuutena muuna on myytävää. Samaan aikaan ei ehdi tiskin taakse palvelemaan nälkäisiä. Eli silloin ei käydä kaupassa myöskään palvelutiskin toisella puolen.

Muita tärkeitä ajankohtia kesässäni olivat alkuviikko ja loppuviikko, jolloin Kari Kataja hoitaa lihojen ja kalojen savustukset. Savupossua ja savukalaa ei siis kannattanut kysyä torstaina, jolloin se oli jo loppu ja lauantaina taas Katajoiden perheyrityksen myymälä Kesänmaku oli täynnä turisteja, joten silloin olisi pitänyt herätä varhain ehtiäkseen saada jotakin. Eläköön ero mökkiläisen ja palvaajan herätyskelloissa!

Kauppapäivä asettui siis perjantaille, ja se olisi siis hyvin riittänytkin, sillä aivan vieressä oli Suttisen tila, josta sai suurimman osan lopusta tarvittavasta. Yhtä tuoreena ja herkullisena sekä käsittelemättömän makuisena ilman säilymisongelmia seuraavaan viikkoon. Vaatimus tuoreesta leivästä kahdesti viikossa sai kuitenkin lähtemään Tuulosrievän leipomoon viikon vastakkaisella puolella – sillä maukasta leipää ei ole tarkoitettukaan säilymään tuoreen veroisena muutamaa päivää pitempään. Muu on stiiknafuuliaa.

Poissa olivat stressaavat kilometrien kierrokset hypermarkettien muovipusseja kärryyn keräten, kaukana vääntäytyminen täydennysostoksille joka toinen päivä lähiön iltayössä! Mutta vaikka strategia olikin laadittu maku ja tuoreus edellä, mielenkiintoisimpia olivatkin ennakoimattomat seuraukset.

Koska ostokset olivat suunnitelmallisia ja hankintaketju lyhyempi, ruokalasku pieneni ja paino putosi kaksi kiloa pelkkää gourmeta popsien. Lihaa oli joka päivä pöydässä, mutta vähemmän nautana ja fileenä, joten osallistuimme ruhoa paremmin hyödyntämällä ja lajivalinnoilla ilmastotalkoihinkin. Pitänee vielä kehua, liekö sitten johtunut pitkälle prosessoitujen tuotteiden minimoimisesta vai raikkaasta maalaisilmastosta, mutta suolikin toimi kuin junan vessa.

Ja oikeassa ostosparatiisissa palveluammattilaisten itsensäkin huulilla viihtyy sama hymy ja höveliys kuin asiakkailla. Silloinkin kun jonoa kertyi, ei näkynyt kireyttä tai kurttuotsia, vaan lempeys ja kohteliaisuus täytti myymälän. Totta kai tällainen fiilis kulkee mukana kaupasta ruokapöytään asti.

Muuta elintarvikeketjua väheksymättä: ostosparatiisi on olemassa, ihan lähellä, meillä Suomessa, metsän siimeksessä, peltojen keskellä ja navettain takana. Edes korkeimman kesän ajan, helmenä ruokakaupan kruunussa.