Lihan paikka kulttuurissa liikkuu

Lihalehti 8 / Markus Leikola

Keskustelu lihasta jatkuu ja lainehtii sekä julkisuudessa että ihmisten kesken. Mutta mistä se kertoo ja mitä oikeastaan on tapahtumassa?

Vastaus löytyy kenties tarkastelemalla, mikä on lihan paikka kulttuurissa. Mikään asiahan ei ole pelkästään fyysisten ominaisuuksiensa tai edes sitä kohtaan tunnettujen tunteiden summa. Lihassa jo maatalous, teollisuus, kauppa, ravitsemus, terveys, ekologia, biologia ja ties mitkä eri näkökulmat pitävät sisällään lukuisia näkökohtia ja määritelmiä. Ja nämä kaikki summautuvat siihen, mitä jokin asia merkitsee kulttuurisesti: minkä symboli se on, mitä se edustaa – ei siis vain, mitä se on.

Tämä havainnollistui selvästi keskustelussa, kun Helsingin yliopiston opiskelijaruokalat tekivät päätöksen poistaa ruokalistoiltaan naudanliha – jonka kulutus ei muutenkaan ole enää kovin suurta opiskelijoilla. Tonnikalan, parsakaalin tai mustapippurin poistaminen ei olisi herättänyt vastaavaa kohua, kuten ei ole herättänyt ravintorasvojen vaihtuminen kevyempiin vaihtoehtoihin lähes kaikessa laitosruokailussa viimeisten parin vuosikymmenen aikana.

Liha on edustanut elintason nousua, edistystä ja kehitystä, ensin jauhelihana ja ruhon osien käyttönä muutoinkin kuin juhlapäivinä ja sittemmin kokolihan ja fileen nousuna harvinaisesta herrojen herkusta koko kansan arkiruuaksi, kotigrillaajien vierasvaraksi ja kesäisten lauantaiden tunnelman takaajaksi.

Samassa keskustelussa kävi ilmi, kuinka tuore asia nykyinen lihan käyttö on: esimerkiksi 60 vuotta sitten koulujen ruokalistoilla ei muuta ollutkaan kuin kasvisruokaa, kauravellistä perunoihin. Kaikin puolin nykyistä heikompi kattaus siis.

Itse asiassa kouluruokailun nykyinen ongelma ei ole sen sisältö tai terveydellinen laatu, vaan sen surkea kilpailutilanne kouluruokailun ulkopuolisten vaihtoehtojen kanssa. Nykyinen kouluruoka kun ei edusta kehityksen korkeinta astetta, vaan vaurastuminen on edennyt niin, että kouluruuan seuraava aste on jo koulun ulkopuolella McMättölässä eikä kouluruuan status pärjää kisassa sille.

Muutokset kulttuurissa ovat vähittäisiä, ja monet niistä jäävät huomaamatta. Lisäksi myönteinen kehitys ja edistys synnyttää vahvemmat mielikuvat kuin kielteinen; elintaso, terveys, vapaa-aika ja elämän laatu ovat keskimäärin kohentuneet ja tämä on koettu sekä todeksi että valtavirraksi. Mutta epävarmuuden ja epäselkeyden lisäännyttyä samalla ovat myös hätähuudot ja huolet kasvaneet eikä nykyaikainen avoin demokratia voi olla reagoimatta niihin − aina maatalousministeriä myöten.

Keskustelu naudanlihasta ei olekaan vain keskustelua lihasta, vaan kamppailua kulttuurisista mielikuvista. Pelko ja inho, jota tässäkin keskustelussa näkee, ei kohdistu kasviksiin, vaan mahdollisuuteen, että kehityksen pyörä olisikin kääntymässä taaksepäin.

Keskustelua ei tule kuitenkaan pelätä, vaan tunnistaa se. Naudan sisäfileen maksimaalinen käyttö mahdollisimman monena päivänä viikossa ei voi enää edustaa kehityksen huippua. Aivan kuten suuri sosiaalinen saavutuksemme, ilmainen kouluruokailu kaikille, ei nauti edunsaajiensa arvostusta – toisin kuin helposti kuvitellaan. Kaikki muuttuu.

Lihan paikka kulttuurissa on muuttumassa, joten sille pitäisi myös aktiivisesti löytää uusi paikka ja uusi sisältö. Vastuullisuus ja terveellisyys eivät voi olla irtotarroja – mutta ne voivat liittyä parempaan ymmärrykseen koko tuotantoketjusta. Ihan alkuun ravintoloiden kruununjalokiviksi pitäisi palauttaa taidokkaasti valmistetut sisäelimet korostamaan koko ruhon hyödyntämistä. Hevostytöt pitäisi saada ottamaan ekologinen kokonaisvastuu harrastuksestaan myös ruokapöydässä sen sijaan että lihaa haudataan maahan. Työtä riittää monella saralla eikä kulttuurisia muutoksia edes voi kovin tuloksellisesti ohjata ylhäältä. Mutta jos kanankakastakin on saatu haluttu brändituote, niin kaikki on mahdollista.