Iso paha naudanliha? − Mitä päästöistä tiedetään ja mitä niille voidaan tehdä

Lihalehti 3/ 2019, teksti Marjatta Sihvonen ja kuvat Shutterstock

Keskustelu lihasta kuumeni vaalien alla varsin polttavaksi. Tutkijoita huolestuttaa, että julkisuuteen heiteltiin sekä lihantuotannon mustamaalausta että suoranaista viherpesua. Keskustelun kuohuessa unohtuu helposti, että lihantuotannon päästöjen vähentämiseksi tehdään jatkuvasti
työtä niin tiloilla kuin tutkijoiden kammioissa.

Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Johanna Vilkki tuntee naudan läpikotaisin. Hän on Suomen ja Euroopan johtavia naudan genomin tutkijoita ja julkaissut merkittävän määrän tutkimuksia, joissa geenitiedolla kehitetään sekä eläimen hyvinvointia että kestävää, tehokasta tuotantoa. Viime vuosina Vilkin tutkimusryhmä on etsinyt myös vastausta kysymykseen, mikä tekisi lehmästä vähäpäästöisen.

Yli laitojen ryöpsähdellyt lihakeskustelu saa Vilkin huokaisemaan.

– Nyt olisi tarpeen koota päättäjille tutkimusta yhteen paikkaan, perustaa tietopankki, josta löytyisi yleiskielellä tutkittu tieto lihasta ja sen päästöistä, Vilkki sanoo.

Tutkijan aika kuluu kuitenkin tutkimuksen tekemiseen ja sen suunnitteluun. Lähtökohta on se, että maailmanlaajuisesti naudat, maidon ja lihantuotanto, tuottavat neljä prosenttia ihmisen aiheuttamista ilmastopäästöistä. Suurin osa nautojen ilmastopäästöistä on peräisin niiden ruoansulatuksesta: pötsin mikrobien tuottamaa metaania.

Vilkki tutkii lypsylehmää, mikä Suomessa onkin keskeistä myös lihan kannalta, sillä noin 80 prosenttia syötävästä naudanlihasta tulee maitoketjusta.

Vuonna 2012 Vilkki laajensi naudan tutkimusta myös pötsin mikrobistoon, siihen laajaan elonkirjoon, jonka avulla lehmä pystyy käyttämään sellaista kasviravintoa, jota ihminen ei pysty sulattamaan, ja joka myös aiheuttaa naudantuotannon suurimman ympäristöongelman: ilmastoa lämmittävät metaanipäästöt.

Johanna Vilkki Jokioisten Navetassa, kuva Omer Lenin/Luke

Malliksi vähäpäästöinen poro?

Tutkijat olivat havainneet, että poron metaanipäästöt ovat huomattavasti nautaa pienemmät vaikka molemmat eläimet ovat samantyyppisiä märehtijöitä, joilla on pötsi ja pötsin mikrobisto. Tutkijat tekivät kokeen, jossa lehmän mikrobistoa siirrettiin poron pötsiin.

– Siirtokokeessa havaittiin, että poron mikrobisto pyrki muuttumaan takaisin entiselleen. Eri mikrobien metaanin tuottomäärissä on eroja, mutta tämän tutkimuksen perusteella mikrobistoa on vaikeaa muuttaa siirtämällä. Isäntäeläin määrää sen koostumuksen, Vilkki kertoo.

Kaikki naudatkaan eivät suinkaan ole samanlaisia, mitä tulee metaanin tuotantoon. Vilkin tutkimusryhmän käytössä on metaanikammioita, jolla voidaan mitata eläimen kaikki päästöt ja saada kokonaiskuva siitä, miten tehokkaasti se muuntaa ravintoaan maidoksi tai lihaksi. Toiset lehmät ovat selvästi vähäpäästöisempiä kuin toiset.

Meneillään olevassa tutkimuksessa Luonnonvarakeskuksessa tarkkaillaan kaksosvasikoiden avulla, miten pötsin mikrobiston muodostumista voitaisiin ohjata vähäpäästöisen lehmän suuntaan.

– Mikrobiston kehityshän tapahtuu syntymän jälkeen. Kun tiedämme, että aikuisella eläimellä mikrobien siirtovaikutus ei ole pitkäkestoinen, on tärkeää tietää, voiko koostumukseen vaikuttaa varhaisvaiheessa. Annamme kokeessa vasikalle vähäpäästöisen, tehokkaan lehmän mikrobeja. Jos vaikutus on pysyvä, tieto on erittäin tärkeä.

Tutkimustuloksia odotetaan siis suurella mielenkiinnolla.

Ruokinta uusiksi ravintolisillä?

Poron vähäinen metaanintuotanto johtuu osittain siitä, että sen ravinto on lehmään verrattuna hyvin erilaista. Mitä lehmän ruokinnassa voitaisiin muuttaa?

Vilkki toteaa, että yksi nautatalouteen kohdistuvan kritiikin kärjistä on se, että eläimet syövät väkirehuissa paljon ihmisravinnoksi kelpaavaa proteiinia.

– Lehmän ei tarvitse syödä sellaisia väkirehuja kuin nyt ruokinnassa käytetään, vaan ruokintaa voidaan optimoida siihen suuntaan, että maitokiloa kohti lehmä käyttäisi mahdollisimman vähän ihmisravinnoksi kelpaavaa proteiinia.

Toisaalta tarkasteluun on otettava aina myös eläimen hyvinvointi.

– Lypsylehmät on jalostettu siihen, että huippuhyvät rehut ovat aina saatavilla. On siis katsottava, miten eläin pärjää, jos rehun koostumusta muutetaan, Vilkki huomauttaa.

Yhdysvalloista kuuluu mielenkiintoisia tutkimustuloksia ruokinnasta. Pötsin metaanin tuotantoa voidaan estää rehun lisäaineilla. Kemiallisella nimellään kulkevan aineen, 3-NOP eli 3-nitro-oksypropanolin, on todettu vähentävän metaanintuotantoa 30 prosentilla.

– Eurooppalainenkin yritys tutkii parhaillaan lisäaineen käyttöä, mutta virallisesti sitä ei ole vielä hyväksytty, Vilkki sanoo.

Vieläkin parempia tuloksia on saatu levien, erityisesti tiettyjen punalevien, käytöstä rehun lisäaineena.

– Tätä olisi mielenkiintoista tutkia myös meillä, sillä samantyyppisiä leviä on Itämeressäkin. Niiden käyttökelpoisuuden selvittäminen veisi kylläkin vuosia, Vilkki sanoo.

Luonnonvarakeskuksessa on testattu pellavaöljyn ja auringonkukkaöljyn lisäämistä rehuun ja saatu 10–15 prosentin vähennys metaanin tuotantoon. Öljyt lisäävät myös tyydyttymättömien rasvahappojen määrää maidossa, joten hyöty on moninkertainen. Öljyjen ja muidenkin rehun lisäaineiden haittapuoli on ruokintakustannusten nousu.

Kuinka suuret päästövähennykset mahdollisia?

Vielä kaupoissa ei ole valmista, vähäpäästöistä rehuseosta, ja siksi Vilkki kehottaa tarkastelemaan kokonaisuutta. Eläinten hyvä perusruokinta ja rehujen sulavuus ovat lähtökohta. Maidontuotantoon valitaan hyvätuottoisia eläimiä, ja ne pidetään terveinä ja tuottavina mahdollisimman pitkään. Laidunnus on tärkeää sekä ympäristölle että lehmän hyvinvoinnille.

Jalostustyössä tieto vähäpäästöisestä lehmästä on jo otettu käyttöön.

– Tiedämme toistaiseksi melko vähän vähäpäästöisen lehmän perimästä. Sen sijaan tiedämme rehunkäyttökyvystä, joka vähentää päästöjä laskennallisesti. Näillä tiedoilla on kehitetty jälkeläisarvostelu maitokarjalle, jolla voidaan jalostaa vähäpäästöisyyttä, Vilkki selventää.

Kuinka paljon metaanipäästöjä sitten voidaan vähentää nykytiedolla?

– Jalostuksella päästäisiin 15–25 prosentin vähennyksiin. Jos kaikki käytettävissä olevat keinot todella otetaan käyttöön, päästään vielä parempiin tuloksiin. Vähennysprosentti voisi olla 50 prosentin luokkaa, mutta valmiita lukuja meillä ei vielä ole, Vilkki summaa.

Miten saadaan keinot käyttöön?

Seuraavaksi pitää kysyä, riittävätkö näillä keinoilla saavutettavat päästövähennykset ja mitä niiden käyttöönottaminen edellyttää?

– Paljon keinoja, kuten jalostus, on jo käytössä. Joka vuosi lehmät ovat hieman parempia, mutta kehitys on hidasta. Paljon on kiinni päättäjien tahdosta, sillä muutokset maksavat. Ovatko esimerkiksi kuluttajat halukkaita maksamaan vähäpäästöisyydestä? Tuottajille pitäisi olla vähennyksiä tukeva tukijärjestelmä, Vilkki pohtii.

Tutkijoiden mittauskammioita ei voi kuljettaa jokaiseen navettaan; päästöjen vähenemisen todentaminen onkin vaikeaa tilatasolla. Ratkaisu voisi löytyä sertifiointi-
järjestelmästä, jossa tiloilla sitoudutaan vähentämistoimiin.

– Esimerkiksi hollantilainen maitoyhtymä toimii tällä periaatteella ja markkinoi kestävää maitoa. Muuallakin Euroopassa päästövähennyksiin on panostettu vahvasti jo vuosia, Vilkki toteaa.

Suomen nautatalouden ja ylipäätään maatalouden kestävyyttä Vilkki luonnehtii hyväksi. Siksi tutkijakin kokee välillä toivottomuuden hetkiä, jos päättäjät ryhtyvät äärimmäisiin toimenpiteisiin. Ruoantuotannon vähentäminen tai suoranainen lopettaminen Suomesta ei olisi Vilkin mielestä järkevää politiikkaa.

– Ilmastonmuutoksen myötä pohjoinen ruokaturva tulee entistä tärkeämmäksi, kun edetään suuntaan, jossa ei käytetä ihmiselle kelpaavaa ravintoa eläimille ja turvepeltoja ei raivata. Kestävästi tuotettua ruokaa tarvitaan, ja muilla tuotantoalueilla voi tulla vakavia vaikeuksia suuremmalla todennäköisyydellä kuin täällä. Metaanipäästöjen lisäksi on katsottava kokonaiskuvaa. Nauta on iso osa maatalouden kiertotaloutta ja maatalousympäristöjen monimuotoisuutta, Vilkki päättää.