Hullun lehmän hullumpi Brexit

Lihalehti 3 / 2019, Markus Leikola

Tätä kirjoittaessani on vielä auki, miten Brexitin käy. Vietin maaliskuun Britanniassa eikä siellä kukaan ollut asiasta hullua hurskaampi – eikä vain siitä, miten tästä eteenpäin, vaan myös siitä, miten tähän on tultu. Hurjimpiin kuuluvan foliohattuselityksen mukaan Brexitin puolesta äänestettiin niillä seuduilla, joilla hullun lehmän tauti riehui pahiten 1990-luvulla. Onneksi kuitenkin tämän ”todistanut” kartta on osoittautunut väärennökseksi.

Paitsi että kaikki eivät usko sitä väärennökseksi. ”Väärin” äänestämiselle on liian houkutteleva selitys, että se johtuu neljännesvuosisata sitten syödystä saastuneesta naudanlihasta.

Eläintauti BSE ei kuitenkaan naurata – ei yksittäistapauksena eikä silloin, kun EU kielsi kaiken naudanlihan tuonnin Britanniasta kymmenen vuoden ajaksi ja saarivaltiossa tuhottiin miljoona märehtijää. Poliitikot lähtivät nautasotaan tietenkin vakuuttaakseen kuluttajat siitä, että kaikki voitava on tehty ja vähän enemmänkin.

Ja tämä siis silloin kun internet oli nuori eikä sanaa ”valeuutinen” ollut vielä keksitty. Huhut eivät ole teknologiasta kiinni, mutta kun yhdistetään kaksi vahvasti tunnepitoista asiaa, ruoka ja kansallisuus, yhdistelmä on räjähdysarkaa trotyyliä.

Hullun lehmän tauti on täydellinen huhugeneraattori. Ensinnäkin pohjalla on epidemia, joka on tarkoittanut aina paitsi taudin myös pelon ja kauhun leviämistä. BSE:n itämisaika on monta vuotta tartunnasta oireisiin, siirtyminen eläimistä ihmisiin kiehtovasti epäselvää ja vaikutukset ihmisillä joka suhteessa dramaattisia.

Itse asiassa (brittiläisen Adam Smithin kuvaamia) näkymättömän käden ohjaamia täydellisiä markkinoita ei EU:n ruokamarkkinoilla ole, vaan se on korvattu CAP:lla, yhteisellä maatalouspolitiikalla ja näkyvien valtiokäsien kovalla kädenväännöllä. Taannoin maa- ja ruokatalouden osuus EU:n budjetista oli 79 %, mutta se on yhä yli kolmasosa. Eli kun britit haluavat irti EU:sta, seurauksena tulee myös ikioma maatalouspolitiikka.

Tiivistettynä: niin kauan kuin ruokaan ja kansallisuuteen liittyy tunteita, näiden yhdistämistä voidaan käyttää manipulaatioon − sekä hyvään että pahaan että hallitsemattomasti. Lähtökohta kuitenkin on yleensä kaikissa maailman maissa, että heikäläinen tuontiruoka on saastuneempaa kuin meikäläisten lähiruoka.

Eli jos britit haluavat siirtyä eri leiriin kuin manner-Eurooppa, varautukoot siihen, että heidän ruokansa ei kelpaa enää meille. Ihan mistä hyvänsä todellisesta tai kuvitteellisesta, pienestä tai suuresta syystä, koska se ei enää ole meikäläistä.

On jo esimerkkejä siitä, kuinka kehitys kehittyy 2000-luvulla. EU:n pakotteiden kohteeksi joutunut Venäjä käynnisti 2014 oikein valtion toimin huhukampanjat. Sinisilmäisessä Suomessa hämmästyttiin: eihän meidän juustoissa nyt oikeasti voi olla vikaa… mutta missattiin pointti: totuudella ei ole mitään väliä, kun kuluttajat äänestävät jaloillaan. Maine ratkaisee kaiken.

Mikä kaikki siis Brexitin myötä vielä haiseekaan arveluttavalta, kun vauhtiin oikein päästään? Pahoin pelkään, että olemme nähneet tästä vasta alkua.