Evakkoreki 2.0 − pähkähullu idea vai pelastusrengas?

Lihalehti 6 / 2019, Markus Leikola

Helsingissä kävi hyvin syönyt ja kaikin puolin aktiivinen 57-vuotias: Euroopan Unionin yhteinen maatalouspolitiikka, CAP, on lähes yhtä vanha kuin koko unioni ja vie edelleen leijonanosan unionin budjetista. CAPin ansiosta Suomessa kokoontuneiden EU:n maatalousministerien ei tarvitse keskustella yhteistyön perusteista. Mutta ministerit painiskelivat jo ennen CAPin syntymää samojen ongelmien kanssa kuin tänään:

”Kaupungistuminen johtaa maaseudun tyhjentymiseen ja kulttuurien törmäykseen, jossa maaseudun elämäntapaa ja arvoja pidetään alempiarvoisina”, valitteli EU:n komission puheenjohtaja Walter Hallstein maatalousministerien ensimmäisessä kokouksessa 1958.

2019 vanhat ongelmat ovat jäljellä, vaikka unioni, ruokamarkkinat ja niiden tukijärjestelmät ovat nyt millä tahansa mittarilla moninkertaisia taannoiseen verrattuna. Mutta sitä mukaa kun osa vanhoista ongelmista on saatu ratkottua, tilalle tulee uusia.

Niinpä ei ole ihme, että maatalousministerit miettivät 2019, kuinka maataloudessa voisi torjua ilmastonmuutosta. Sään vaikutus kasvuolosuhteisiin on viimeiset 50 000 vuotta ollut tärkein annettu tekijä ruokataloudessa, eikä tietotaidon kasvu ole sen merkitystä kutistanut.

Ajan merkeistä ei voi päätyä muuhun kuin, että suomalaisenkin ruokaketjun on aika miettiä toimintatapaansa uusiksi. Eläimet syntyvät, lisääntyvät ja kuolevat kuten aina, mutta miten ja millä seurauksilla? Ja missä?

EU-ministerit pohtivat keinoiksi kasvinvuorottelua, muokkauksen vähentämistä ja nurmia. Hyvä, mutta…

Suomessa kasvinviljely ja karjatalous ovat tunnetusti eriytyneet entistä enemmän eri puolille maata. Kymmenen vuotta sitten edellinen rakennemuutos, EU-jäsenyydestä seuranneet tilojen lopettamiset ja tilakoon kasvu, oli saatu hoidettua jonkinlaiseen vaiheeseen. Lopputulos oli dramaattinen: ihmisruokakasvit näyttelivät pääosaa, kun vedettiin Turusta harpilla kaari, jonka säde oli hieman yli 200 kilometriä. Muu Suomi oli eläintuotantoaluetta.

Ei siinä viljapellon lepovuosina levitetä lehmänlantaa Sotkamosta Saloon. Eikä ihme, että nuorempi väki valuu etelään ja lounaaseen nopeammin kuin fosforivedet vesistöihin, onhan yrittäjänvapaus sivuelinkeinoihinkin erilainen eri tilanteissa.

Tilojen määrä on sen jälkeen vähentynyt edelleen hurjaa vauhtia, alueellisia eroja kiihdyttäen. On varmaa, että ilmastonmuutos asettaa jälleen uusia haasteita tänne subarktisen alueen rakennemuutokselle, eikä puolustustaistelumme eurooppalaisilla kentillä ole ratkaisu vaan ajan peluuta.

Heitänkin villin ajatuksen, jollainen voi pälkähtää vain koko ikänsä Helsingissä asuneen kolumnistin (joka rakastaa kyllä kaikkia maakuntia tasapuolisesti) päähän: mitä jos tavoitteet ilmastoystävällisemmästä maataloudesta ja maaseudun pitäminen asuttuna yhdistettäisiin. Projektissa Evakkoreki 2.0 kannattaisi ainakin selvittää, voidaanko eri tuotantolinjojen tiloja yhdistää pitkienkin välimatkojen yli.

En edes yritä ehdottaa, kenen pitäisi muuttaa minnekin – mutta tätä vauhtia moni joutuu muuttamaan jonnekin. Mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Enkä lainkaan vähättele sukutiloista luopumisen kirpeyttä, mutta toisaalta: Suomella on maailman parhaat kokemukset siitä, että isoja valtakunnallisia maatalouden rakennejärjestelyjä pystytään toteuttamaan radikaaleinkin toimin. 75 vuotta sittenkin vaikeuksista selvittiin, nyt ei tarvitsisi paarustaa sorateitä pitkin kantturat liekanarussa. Karjalassa maatilalla kasvanut ukkini saattaisi jopa nyökytellä.